Älä päästä ylpeyttä elämääsi omasta suustasi

Raamattu puhuu monin kohdin kielen voimasta ja varoittaa synneistä, joita ihan suunsa avaamalla voi tehdä. Silti kielen alueen synnit jäävät usein kovin vähälle huomiolle. Kai se on hiukan sitä tukki silmässä osastoa...

Tuleeko puhuttua ihmisistä selän takana? Kauhisteltua hiukan jotakin asiaa, missä toinen toimii eri tavalla? Tuleeko vatvottua muiden ihmisten asioita, tehtyä järkeilyjä siitä, miten toisen pitäisi asioita hoitaa?  Tuleeko murehdittua yötä myöden jonkun muun ongelmaa ja tarjottua kymmentä ratkaisuehdotusta?

Nämä kaikki asiat kumpuavat yhdestä lähteestä. Se lähde on tänäpäivänä hyvin ja voimallisesti edustettuna. Se lähde on ylpeys. Ylpeys on synti, joka kiemurtelee ihmisen elämään monia reittejä. Yksi niistä reiteistä voi olla oma suusi. Aina kun puhut toisesta selän takana kauhistellen, voivotellen, toisen asioita vatvoen, tulet itseasiassa nostaneeksi itsesi tämän ihmisen yläpuolelle. Eikä siinäkään vielä kaikki. Tulet nostaneeksi itsesi myös Jumalan yläpuolelle. Koska siinä missä sinun olisi kuulunut kantaa ihminen hänen eteensä rukouksin ja toimia konkreettisesti Jumalaa palvellen, oletkin ominut itsellesi aseman, missä SINÄ tiedät paremmin, tilanne kaipaa SINUN vatvomistasi. Tulet korottaneeksi ITSEÄSI, etkä Jumalaa. Ehkä jopa sanot sen ääneen; "en minä vain ikinä tekisi/voisi/toimisi noin" tai "minä kyllä tekisin/toimisin/osaisin toisin".  Tälläisen ajattelun takana on yksinkertaisesti ylpeys. Ja siksi Jumala varoitti meitä kielen alueen synneistä niin vakavasti. Ylpeä sydän ei nöyrry Jumalan edessä. Ylpeä sydän ei nojaa Isän olkapäähän. Ylpeä sydän tietää paremmin, enemmän ja oikeammin. Se vähättelee muita ihmisiä ja mikä pahinta, se vähättelee Jumalaa.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä.

Tarkkuutta ystävät! Ei Isä ole turhaan varoitellut, tässäkään asiassa. Tästä asiasta saan muistuttaa myös itseäni.

Muttakun arki

Tässä sitä taas ollaan, toteamassa että ei, ei ole aikaa blogiharrastukselle. Mun pitäisi päästä aina suoraan sylkemään "paperille" ajatukseni ja jos en pääse, se jää. Musta ei oikein ikinä ole ollut tekstin viilailuun. Vuodatus on enemmän mun juttu.

Kuitenkin, seli seli. Ihmisellä on aina aikaa sille, mikä on tärkeää. Raamatun tutkiminen ja sen todeksi eläminen on tärkeintä. Tänäpäivänä on äärimmäisen tärkeää tietää, mitä raamatussa sanotaan ja se täytyy tietää itse.

Tykkään lukea välillä raamattua englanniksi. Tekstin sisältö saa ihan uusia ulottuvuuksia. Äskettäin pysähdyin esim. Kymmenen käskyn pariin. Toisen käskyn suora käännös menisi jotakuinkin "älä tee itsellesi idoleita". Kolmas taas menisi vapaalla selkosuomella "älä nimitä Jumalaa/ käytä Jumalan nimeä turhamaisesti". Mindblow! Miten aikaansopivaa ja puhuttelevaa. Kristikuntaamme vaivaa halu katsoa ylöspäin, muttei kuitenkaan tarpeeksi ylös. Me haluamme idolin. Joko korkeasti koulutetun papin tai karismaattisen johtajan, ihan sama, kunhan meillä on idoli, jota arvostaa. Uskosta osattomille ja sunnuntaiuskoville kelpaa myös filmitähti, urheilulegenda, poplaulaja... Mutta kuka fanittaisi Jeesusta? Kuka palavasti haluaisi kääntää katseensa Jumalaan ja Hänen tahtoonsa, täydelliseen suunnitelmaansa? Miksi me emme uskalla lähestyä Isää, kuin lapsi, ihannoiden, silmät loistaen palavasta halusta imeä itseensä mahdollisimman paljon? Mikä meitä estää? Ne idolit? Onko idolit kenties kielletty siksi, että ne toimivat täydellisenä kilpenä ihmisen omille pienuuden, riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemuksille Jumalan kasvojen edessä? Kilvet hiiteen, me saamme lähestyä Isää lapsena, suoraan, Jeesuksen ristintyön tähden. On kunnianloukkaus piiloutua idolien taakse.

Entäpä se kolmas käsky. Kielto olla käyttämättä Jumalan nimeä turhamaisesti. Sitä tehdään muuten tässä maassa paljon. Maassamme on niin paljon tapauskonnollisuutta, että uskolle ei oikein tahdo jäädä tilaa. Esimerkiksi vauvojen kastejuhlat ovat oivia esimerkkejä. Ensinnäkin Pappia kohdellaan kuin kunniavierasta. Okei, siis ihan täysi arvostus papeille, mutta raamattu sanoo, että ME olemme pyhää papistoa. Siellä ei lue että te syntiset ihmiset, kunnioittakaa pappeja. Antakaa heille kahvia ja pullaa ja muistakaa olla kiroilematta heidän kuultensa niin taivasosakkeet nousee. Ja jos se pulla on pakastealtaasta, niin piru sinut periköön. Ei. Paimenvirka on tärkeä, vastuullinen kutsumus, mutta ei sitä saa käyttää itsensä korottamiseen, eikä papista(kaan) saa tehdä sitä idolia. Hän on ihminen siinä missä sinäkin ja samalla verellä pelastettu. No sitten edetään siellä kastejuhlassa. On monta muodollista turhamaisuutta, joilla annetaan arvo, mikä kuuluu yksin Jumalalle, esimerkiksi kastevedelle. Voi elämä mikä poru syntyi, kun mieheni meni kaatamaan kasteveden viemäriin. Kyllä lankesi kirous niskaan. Kaikkein eniten itseään ei-uskoviksi kutsuvien mukaan. Turhamaisuuksia, jotka kääntävät katsetta rituaaleihin Jumalan sijaan. Ihmisiin, suorituksiin, toimituksiin, tekoihin. Kuinka paljon näiden kahden käskyn laiminlyöminen onkaan johtanut muotojumalisuuteen ja rituaaliuskonnollisuuteen maassamme. Ei ihme, että Jumalaa on nykyään vaikea kirkosta löytää.

Loppujen lopuksi kaikkien käskyjen ja kehoituksien takana on Rakkaus. Koska Jumala on rakkaus. Hänen rakkautensa ilmestyi mitä kipeimmällä kauneudella ristillä kerran. Hän haluaa meille parasta. Hän haluaa meihin suhteen. Hän haluaa meidät. Ei anneta minkään tai kenenkään tulla väliin. Edes arjen.

Ristillä riippuva kristitty

Meillä uskovilla on taipumus ihastua ristillä riippuvaan Kristukseen. Herätä uuteen päivään täynnä ketutusta ja ripustautua ristille kärsimään, koska siellähän se Jeesuskin kirkkojen koristeluissa riippuu, eikä hänellä näytä olevan kovin hauskaa. Sitten vielä tapahtuu elämä, lyö pari kertaa ympäri korvia ja siinä sitä ollaan. Ristillä riippumassa suupielet alaspäin, haavoitettuna ja hauraana, odottamassa että koittaa se päivä kun kuolo korjaa ristillä riippuvat parempaan talteen. Välillä voidaan jopa käydä maailmassa nauttimassa, mutta aina sinne ristille palataan riippumaan.

Miksi? Sehän on älytöntä. Ei evankeliumi niin kuulu. Jeesus kyllä kärsi ristillä, mutta Hän teki sen meidän puolestamme. Hän ei ole enää siellä. Hän teki sen, jotta Hänen haavoissaan me olisimme parannetut. Miltä mahtaakaan Jeesuksesta tuntua, kun emme ota vastaan Hänen suurta armontekoaan, vaan ripustudumme itse sinne ristille aina vain ja ikuisesti?

Tästä aiheesta on hyvin hankala rakentaa teologiaa. Jumalaa ei pysty kirjoittamaan sievästi johonkin yleispätevään lausuntoon, miten Hän aina toimii. Raamattukin avautuu hitaasti, pala palalta, elämänmittaisella matkalla. On suorastaan rikollista yrittää mahduttaa Herran toimintaperiaatteita erilaisiin opin suuntauksiin sidottuina. Tuuli ulvoo missä tahtoo.

Mutta varmaa on, että Hänen haavoissaan me olemme paratut. Jos me puhumme haavoistamme käsin, me emme puhu Kristuksen sanoja. En väitä olevani tässä asiassa mikään edelläkävijä. En minäkään ole syntynyt kultalusikka suussa pumpulissa kellimään. Ihan riittää haavoja parannettavaksi. Todella haluan, että jokainen niistä paranee. En tyydy vähempään, sillä minä en halua elää, puhua, enkä toimia haavoistani käsin, en halua odottaa ristillä kuolemaa, vaan haluan elää, haluan kirkastaa elämälläni Kristusta. Jokaisena päivänä yrittää uudelleen. Etsiä, kunnes löydän.

Armon alennusmyynti?

Joskus sitä kuulee käytettävän termiä armon alennusmyynti. Tämä liittyy niihin tilanteisiin, joissa julistetaan kuulijan mielestä liikaa Jumalan armoa ja liian vähän kadotusta. Mutta voiko armoa myydä alella? Mikä sille armolle olisi hyvä hinta?

Armolle on määritelty hinta. Sen hinta oli Jeesuksen veri. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Se oli hyvin kallis hinta. Jokainen vanhempi voi aavistella, kuinka kallis. Mutta se hinta on jo maksettu. Ei enää kannata mennä ristin juurelle vellomaan syntisyydessä, sillä risti on tyhjä! Hautakin on tyhjä, sillä Jeesus on jo täyttänyt lain, hän ei ole enää siellä. Kas siinä ilosanoma Hän ylösnoussut on!

Se on jo maksettu. Ei sitä myydä, alella eikä ilman. Makustele tätä. Ymmärrä kadotuksen todellisuus. Ymmärrä, mitä sinulle tarjotaan, ilmaiseksi! Monesti meihin uskoviin yritetään takoa synnintuntoa ulkoapäin. Mutta miksi? Pelostako? Synnintunnossa rypevältä uskovalta voisi kysyä, että uskooko Hän Jeesuksen sovitustyöhön? Uskooko hän, että Jeesus kuoli, jotta hän voisi pelastua? Uskooko hän koko kristinuskon keskeisen sanoman? Koska syntiset eivät ole menossa taivaaseen. Syntiset menevät ihan toiseen paikkaan, vanhurskaat pelastuvat. Tämän vanhurskauden voi saada vain lahjana. Jeesuksessa Kristuksessa, me olemme pelastetut, eivätkä pelastetut ole enää syntisiä, vaan matkalla Taivaan kotiin, kun tämä taival on Hänen johdatuksessaan ensin kuljettu.

Todellisen synnintunnon herättää Jumala, Sanansa ja Henkensä kautta, eikä se synnintunto ole kadotuksen pelkoa, vaan syvää tuskaa siitä, että on rikkonut suurinta rakkauttaan vastaan. Kun todella ymmärtää, miltä on pelastunut, mitä on saanut, lahjaksi, ei voi muuta kuin haluta palvella. Silloin me saamme palvella ilosta käsin, vapaudesta käsin. Silloin me saamme turvata Isään, huutaa lapsena Jeesuksen nimessä Abba, Isä! Silloin me saamme luottaa siihen, että Jumala on voimallinen Jumala, joka uudistaa mielemme Sanansa ja Henkensä  kautta. Armo on perinjuurin kalliisti maksettu, mutta sinulle ystäväni, se on ilmaista. Tämä on se ilosanoma, jota saamme julistaa, joka saa sulautua koko sieluumme ja ruumiiseemme ja kaikkeen mitä meissä on, jotta saisimme kiittäen kilvoitella kohti Isää.

Eksytyksen ansa

Vihollisella on varattuna meitä uskovia varten koko joukko erilaisia ansoja. Yksi iso, uskovien itsensä ylläpitämä ansa on harhan ja eksytyksen etsimisen ja pelkäämisen ansa.

Harhaoppinen on sana, mitä viljellään yleisesti muista uskovista. Ikään kuin kukaan täällä olisi 100% puhdasoppinen. Jumala yksin tietää totuuden ja on valmis sitä totuutta opettamaan jokaiselle nöyrälle sydämelle. Ylpeät sen sijaan kompastuvat omaan viisauteensa. Ei ole mitään mieltä riidellä siitä, kuka on oikeassa. Sillä jo pelkkä riitely kertoo, että ei kumpikaan.

34. Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne. 
35. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus. (Joh.13:34-35)

Miten sitten varjella itsensä harhaan astumasta? Sekaannus ja eripura on vihollisen työtä. Jumala on voimallinen Jumala ja täysin kykenevä johdattamaan meitä tänäänkin.

9. Niinpä minäkin sanon teille: anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. 
10. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan. (Luuk.11:9-10)

Etsi Hänen kasvojaan. Vietä aikaa Isän kanssa. Hänen sanansa ääressä. Rukoile. Rukoile. Rukoile. Miksi et keskustelisi rakkaan Isäsi kanssa? Vetäydy rukoilemaan, ano, etsi ja kolkuta. Kysy Hänen tahtoaan, pyydä Hänen johdatustaan. Hän on kaikkivaltias. Ei Hänelle ole mikään ongelma vastata sinulle.

Särjettyä ruokoa Hän ei muserra, mutta ei Hän sitä lasikupuunkaan sulje jatkamaan särkyneenä oloa, vaan antaa kasvun, ravitsee, nostaa, kunnes se puhkeaa kukkaan ja on täydessä loistossaan! Älä alistu hämmennyksen alle. Etsi keskinäistä rakkautta, niin löydät Hänen opetuslapsensa tässäkin ajassa. Etsi hyvää hedelmää, niin löydät hyviä puita, joiden alla levähtää ja kerätä uutta voimaa.

Vaikka ajat synkkenevät, Hänen kirkkautensa loisto ei synkkene.

Synnin palkka on kuolema

Helvetillä pelottelu ei ole kovin tahdikasta. Hiukan sen vesittää kyllä raamattukin siinä mielessä, että raamattu lupaa, että jokainen joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä, pelastuu. Mutta mitä se pelastuminen sitten oikein on?

Minä en ota kantaa kenenkään iäisyyden viettoon. Se asia ei ole minun missään määrin. Enemmän minua kiinnostaa se, mitä on olla pelastunut, pelastettu, mitä se voi olla ja tarkoittaa.

Yksi tärkeä, ihmisen sydämen asennetta tutkiva kysymys on, miltä halutaan pelastua. Synniltä, vaiko sen seuraukselta? Jos ihminen elää uskoaan pelossa ja pelosta käsin, hän haluaa pelastua nimenomaan synnin seurauksilta, rangaistukselta.

Raamattu on kuitenkin kutsunut uskovat elämään rakkaudesta käsin. Kun me elämme uskovan elämää rakkaudesta käsin, me emme enää ajattele pelastumista rangaistuksesta käsin. Me todella rakastamme Jumalaa niin, että haluamme pelastua nimenomaisesti synniltä, syntiä tekemästä, koska tiedämme, että synti satuttaa meidän rakasta, rakastavaa Isäämme.

Kun me elämme rangaistuskeskeisen uskon sijaan rakkauskeskeistä uskoa, me näemme Isän taas uusin silmin. Raamatun Jumala on itse rakkaus. Hän ei halua lapsilleen mitään pahaa. Hän ei halua meille rangaistusta, Hänhän itse lahjoitti meille Jeesuksen. Raamattu ei kehoita pelkäämään rangaistusta. Raamattu kehoittaa rakastamaan Herraa, meidän Jumalaamme koko sydämestämme, mielestämme ja ruumiistamme ja kertoo sen olevan tärkein käsky. Rakkaus täyttää koko lain. Koska tärkeintä on sydämen ympärileikkaus. Se, että ihminen koko sydämestään rakastaa palvella Herraansa, koska on niin täynnä rakkautta Häneen.

Älä tee itsellesi "epä"jumalaa, väärää jumalakuvaa, vihaisesta, rangaistusta tihkuvasta säälimättömästä jumalasta. Rangaistuksen pelko ei ole oikea syy pyytää syntejään anteeksi, koska se ei muuta sydämen asennetta. Opettele tuntemaan raamatun Jumala, ikuinen, palava Rakkaus. Hänellä on tarjota niin paljon enemmän, kuin pelko. Hänelle saat olla rakastettu lapsi.

Valo pimeyttä voittaa

Kevät on ihana vuodenaika. Teoriassa. Herään talviunesta ja kirkkaat auringonsäteet ruokkivat kaikkia aistejani. Mutta ne paljastavat myös aika liudan tekemättömiä asioita. Sormenjälkiä siellä, hiekkaa ja leivänmuruja tuolla. Oikeastaan pitäisi maalata tuo yksi seinä ja ainiin, puuttuuhan meiltä ne rännitkin katolta. Ja vaikka kuinka olisi kaikki valmista, keväällä tekee mieli aloittaa jokin projekti. Äkkiä onkin ikävä talven pimeyttä ja armollista kynttilänvaloa.

Hieman samanlainen tila vaivaa kristikuntaa. On helpompaa riutua ikuisessa synnintunnossa salattujen tahrojensa kanssa "armollisessa" kynttilänvalossa. Mutta onko lopulta armoa se, joka peittää keskeneräisyyden?

Jumalan armo ja kirkkaus on jotakin niin suurta, että se korventaa syyllisyydentuntoisen ihmisen kuoliaaksi. Tahraisuuden tunto on jotakin sellaista, mikä lopulta tuhoaa ihmisen. Jos jokin on jo valmiiksi likaista, ei pari tahraa lisää merkitse enää mitään. Ja onhan se silti hiukan puhtaampi, kuin naapurilla.

Paitsi että. Jumalan valtakunnassa ei laskeskella tahroja. Jumalan valtakunnassa ne tahrat ovat yhdentekeviä. Isä rakastaa äärettömän paljon minua, sinua ja jopa sitä älllttävän tahraista naapuria. Hänelle tuottaa kyllä tuskaa se, kun rikomme itseämme ja toisiamme. Juuri siksi, koska Hän rakastaa meitä niin paljon. Hän antoi Moosekselle lain osoittamaan meille sen, että kukaan täällä ei ole tahraton, eikä omalla tahrattomuudellaan ansaitse Jumalan rakkautta. Jumalan rakkaus on todella niinkuin kirkas kevätaurinko. Se paljastaa jokaisen leijailevan pölyhiukkasenkin. Ja silti Hän rakastaa meitä.

Kuinka ikitahrainen sitten pääsisi tahroistaan? Kas, siinä missä synti on suureksi tullut, armo on tullut ylenpalttiseksi. Jeesus. Uhrikaritsamme, joka maksoi meidän velkamme kallisarvoisella verellään. Siinä veressä saan peseytyä tahrattomaksi minä, sinä ja jopa se järjettömän tahrainen naapuri. Siinä veressä, me olemme kirkkauden edessä täysin samalla viivalla.

Suomalaisilla on tapana arvottaa ihmisiä. Esimerkiksi koulutuksen mukaan. Mikä tahansa sitaatti nousee aina hieman painokkaammaksi, jos sen sanojalla on pitkä ansiolista. Kun puhutaan opillisista asioista, ensimmäinen kysymys mikä ihmisiä kiinnostaa on yleensä se, mikä on puhujien koulutus. Turha yrittää vakuuttaa suomalaista mistään, ellei ole esittää tutkintotodistusta. En missään nimessä vähättele koulutusta, sehän on tämän maan sivistyksen kulmakiviä.

Mutta Jumalan valtakunnassa on vain yksi perustuskivi ja se on Jeesus Kristus. Siinä missä maailma arvottaa ja kyseenalaistaa, "Mikä sinä olet mitään sanomaan?", Jumala kysyy; "Mikä kukaan on mitään sanomaan?" Hänen valtakunnassaan me olemme jokainen samalla viivalla. Jos olet lähettämässä jotakuta kadotukseen sen perusteella, mitä hän on tehnyt, älä unohda omia pölyhiukkasiasi. On vaarallisen helppoa tuudittautua mukavaan kynttilänvaloarmoon, jossa ainoastaan törky näkyy ja metallit kiiltää. Mutta Jumalan armo on kevätaurinko. Kevätaurinko ei jätä paljastamatta yhtään hiekanjyvää. Mutta se korventaa sinua vain, jos et ole ymmärtänyt evankeliumia oikein.

Ei ole mitään mitä voit tehdä, eikä mitään mitä olet tehnyt, joka saisi Jumalan rakastamaan sinua enemmän tai vähemmän. On vain ääretön rakkaus ja Jeesuksen veri. Jokaisen edestä vuodatettu. Siinä missä minä tai sinä emme ole mitään, Jeesuksessa on kaikki. Jos kevätaurinko korventaa, älä ala rakentaa uutta terassia, vaan tartu Pelastusrenkaaseen. Kaikki tarpeellinen on tapahtunut ristillä yli 2000 vuotta sitten. Siihen ei voi, tarvitse eikä pidä lisätä mitään. Jeesus on ainoa perustus.

Niin ja mikä minä olen sanomaan yhtään mitään? No en kertakaikkiaan mitään. Eikä minun pidä ollakaan mitään. Perätikin minun pitää ja kuuluu vähetä, jotta Hän saisi vallata alaa. Kevätaurinko saa paistaa niin kauan ja niin kirkkaasti, että lopulta, ehkä joskus, osaan vain nauttia sen lämmöstä.

Isä, Poika ja Pyhä Henki

Jumala on Pyhä Kolminaisuus, jonkainen osa on tarpeen. Jumala on kaiken luoja, ikiaikainen Isä. Jeesus on pelastajamme. Tämän olen uskonut koko uskonelämäni. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole vaikeuksia uskoa, että on olemassa Jumala. Viimeistään hädän hetkellä huokaistaan; "Jos siellä ylhäällä on  joku, auta minua nyt!". Suurimmalla osalla ei ole myöskään vaikeuksia uskoa Jeesukseen, ainakin historiallisena henkilönä. On olemassa koko joukko ihmisiä, jotka jollakin tavalla uskovat Isään ja Poikaan. Evankelioidessamme yleensä korostamme Jeesusta. Usko Jeesukseen! Mutta eihän se oikeasti riitä, että uskot todeksi sen, että joskus on elänyt ihminen, Jeesus. Lähetyskäsky kehoittaa tekemään kaiken kansan Hänen opetuslapsikseen. Riittääkö opetuslapseuteen se, että uskot Jeesuksen joskus eläneen?

Entäs kolmas säie? Pyhä Henki. Kun Jeesus astui ylös taivaisiin, Hän kertoi lähettävänsä meille Pyhän Hengen. Oppaaksi ja puolustajaksi.

Jeesus ei jättänyt meitä yksin, mahdottoman tehtävän eteen. Hän lähetti meille Hengen, olemaan joka päivä kaikkien uskovien kanssa, opettamassa, vaikuttamassa ja puolustamassa. Jos me yritämme elää uskovina ilman Henkeä, me elämme aina kompromississa. Ilottomassa lakihenkisyydessä tai liberaalissa myönnytyksessä. Kuinka paljon maassamme onkaan perin juurin masentuneita uskovia? Ja vielä enemmän heitä, jotka uskovat " omalla tavallaan". Kuinka suuri ase viholliselle onkaan pimittää meiltä se Henki, joka meille kuuluu? Tämän aseen tehokkain muoto lienee Hengellä pelottelu. Siellä, täällä ja tuolla on väärää henkeä. Totuus kuitenkin on, että ei ole olemassa henkeä, joka ei joutuisi kumartumaan Jeesuksen Herruuden edessä. Ei  tarvitse pelätä, raamattu sanoo sen yli 300 kertaa!

Pyhä Henki kirkastaa aina Jeesuksen Herruutta ja Jeesus kirkastaa aina Isän kunniaa. Kun me elämme Hengen johdatuksessa, Jumala pääsee tekemään meissä haluamaansa työtä. Pyhä Henki välittää meille Isän rakkautta, iloa, kunnioitusta, jota saamme myös levittää eteenpäin. Pyhä Henki on sellainen avain, joka aukaisee monia lukkoja sellaisiin oviin, jotka vihollinen mieluusti pitäisi tiukasti suljettuina, sillä siinä missä Henki tuo ilon, kunnioituksen ja rauhan ja rakkauden, vihollinen tuo pelon, epäilyksen, riidan ja vähättelyn. Älkäämme siis Henkeä sammuttako.

Kun evankelioimme, kerrotaan siis koko ilosanoma. Se, että on Jumala. Se, että on Jeesus. Ja se, että me emme ole koskaan yksin, vaan meillä on elävän Jumalan Henki joka päivä aivan vierellämme ohjaamassa ja puolustamassa. Vaikuttamassa vapautta elämäämme, vaikuttamassa sitä, että elämässämme saisimme ja osaisimme kirkastaa aina Jumalan kunniaa. Henki tekee meidät eläväksi. Vihollinen haluaa meidät kuolleina. Mutta Jumala ja Hänen Henkensä meissä ja meidän keskuudessamme, on paljon voimakkaampi. Älkää siis Henkeä sammuttako, vaan antakaa sille paikka ja rooli jokapäiväisessä elämässänne, avuksi tuomaan elämällänne kunniaa Jumalalle!

Sinä Itse ohjaat askeleemme!

Olen kysellyt Isältä, että mihin suuntaan minun pitäisi kulkea. Olen suorastaan törkeän itsevarmasti kuuluttanut itselleen Isälle; tässä olen, lähetä minut! Ja sitten rukouksessa Isä alkoi avata asiaa.

Näyssä kuljin oikein sankassa metsässä. Juuria, kiviä ja mättäitä oli kaikkialla. Jumala kysyi: "Tahdotko seurata minua?"

Tahdon! Tottakai tahdon!
"Hyvä. Seuraa."

Isä näytti minulle suuntaa kirkkautena yläilmoista. Se liikkui todella nopeasti. Kompuroin perässä. Mutta se oli todella vaikeaa. Välillä meinasin hukata koko kirkkaan kohteeni, koska jouduin koko ajan katsomaan myös eteeni, etten kompastu tai revi itseäni oksiin. Maasto meni koko ajan vaikeammaksi. Ensin nousi ärsyynnys. Mitä ihmettä minä täällä rämmin? Miksi näin vaikea maasto? "Sinä tahdot seurata minua, tahdothan?" No tahdon tahdon! "Hyvä. Seuraa sitten" Vauhti vain kiihtyi ja maasto vaikeutui. Alkoi tulla todellinen hätä. Lopulta olin voimien rajalla, kompastuin ja loukkasin, tuli itku ja parku. Isä, Isä auta! En jaksa seurata, en pysy vauhdissa, en osaa!

"Minä kyllä tiedän että sinusta ei ole minua seuraamaan. Mutta rakas lapseni, olen antanut sinulle jo kaiken tarpeellisen. Miksi yrität edelleen itse? Seuraa vain minua, kuuntele ääntäni."

Ja yhtäkkiä olinkin taas täynnä voimaa, vahingoittumaton. Nostin katseeni vain kohti kirkkautta. En katsellut jalkoihini, en kohtiin joihin kompastua, en soihin mihin upota, ainoastaan kohti kirkkautta. Ja ihmeellisesti Isä itse nosteli jalkojani, vei läpi vaikean maaston yhtä helposti, kuin olisin kävellyt tasaisella hiekalla.

Ja tässä rohkaisu. Ei sinun tarvitse, eikä sinun pidä osata itse. Maasto voi olla ihan miten vaikea vain. Sinä et ole sen armoilla. Sinä olet Jumalan armossa. Katso Häneen ja vain Häneen, Hän vie sinut läpi. Katse korkeuksiin!

Aurinko paistaa pilvienkin alla

Viimeaikoina Jumala on puhutellut minua ennenkaikkea vaikeuksista. Olen ihminen, joka haluaa aina ymmärtää, että miten mikäkin toimii ja miksi. Haluaisin ymmärtää myös Herraa ja Hänen suunnitelmiaan, mutta en ymmärrä. Haluaisin osata selittää, mutta en osaa.

Istuin aamupalalla flunssaisten lapsieni kanssa. Aamu oli harmaa, kalsea ja masentava. Ei yhden yhtään auringonsädettä ilahduttamassa loistollaan, vain paksu, harmaa pilviverho. Yhtäkkiä se kuitenkin raottui ja aurinko pilkisti hämyisen verhon takaa. Vain ohikiitävän hetken, kunnes pilviverho sulkeutui jälleen. Ja Isä puhui; "Näethän lapseni. Aurinko on sama ja sen kierto taivaalla sama, sen valo ja voima sama, vaikket sitä näe. Vaikka sumu ja pilvet sen peittäisivät, siellä se on. Toisena päivänä se paistaa esteettä, toisena se on salattuna. Ja niinä päivinä, kun lapseni et näe päivänpaistetta, usko. Usko ja unohda pilviverho, auringon voima on muuttumaton. Minä olen muuttumaton, ikuinen Jumala."

Ja sain rauhan. Ei minun tarvitse ymmärtää. En ikinä voisi ymmärtää. Riittää kun uskon. Minä uskon. Silloinkin kun aurinko on pilvien takana, se silti paistaa ja vaikken sitä näe, uskon sen. Ei yksikään pilvi tai sumu muuta sitä asiaa. Siellä se on. Usko pois.

"Niin Herra vastasi Jobille ja sanoi: 
"Tahtooko vikoilija riidellä Kaikkivaltiasta vastaan? Jumalan syyttäjä vastatkoon tähän!" Silloin Job vastasi Herralle ja sanoi: "Katso, minä olen siihen liian halpa; mitäpä sinulle vastaisin? Panen käteni suulleni; kerran minä olen puhunut, enkä enää mitään virka, kahdesti, enkä enää sitä tee." Job.39:34-38

Kärpänen katossa

6.30 Aviomies lähtee töihin. Lapset heräilevät pikkuhiljaa ja nousevat leikkimään. Imetän Napiksen sängyssä ja isommat käyvät välillä nujuamassa toisessa kainalossa. Vaikuttaa olevan vauhti päällä.

7.45 Pukeudun ja viikkaan koneellisen pyykkiä. Sillä välin lasten pitäisi pukeutua, mutta Nepun maailma romahtaa kun olen siirtänyt hänen pienet sukat laatikosta pois ja laittanut tilalle Leikkiväisen vanhoja. Niitä ei voi pukea, vaan ne kipataan kiukkuisen säksätyksen säestyksellä takaisin siskon laatikkoon. Samainen sisko Leikkiväinen elää prinsessavaihettaan ja hänen kimalteleva sielunmaisemansa nyrjähtää, kun lempihousujen kirjavassa kuosissa on peukalonpäänkokoinen, haaleanvaalea tahra. Ne ovat HYI LIKAISET eikä niitä voi pukea. Neiti Eskari istuu keskellä vaatekasaansa ja selittää lepakkojen elintapoja ilmeisesti minulle, vaikka katseleekin kattoon, samalla kun solmii sukkansa leluleopardin ympärille. Vaihdan Nepun ja Napiksen vaipat ja puen heidät ja vihdoin vaatteisiinsa suoriutuneet Eskari ja Leikkiväinen liittyvät aamupalaseurueeseen.

8.10 Aamupala, Napis vetää tissiä kitusiin samalla kun toisella kädellä palvelen pöytäseuruettani leipien voitelussa, lääkitsemisissä ja mehun kaatamisissa. Nepu on löytänyt kylppäristä vesipyssyn ja pesee sillä joutessaan keittiön ikkunan. Lopputulos on oikeastaan yllättävän puhdas. Ehdin itsekin haukata leivän suihini.

8.30 Vessan kautta ulkovaatteisiin ja laina-autoon, oma on vieläkin rikki. Yllättävän sujuvasti saan porukan pakattua ja lähdemme liikkeelle. Paitsi että reppu unohtui, joten palamme takaisin. Ehdimme kuitenkin eskarille ajoissa ja käymme saattelemassa Neiti Eskarin.

9.05 Kotimatkalla alan kuulostella laina-auton ääniä, jokin kummallinen kirskunta kuuluu. Ajan kotiin. En uskalla ajaa autolla ennen kuin äänen syy on selvitetty, joten soitan taksikuskille mahtuisiko koulukyytiin yksi lisälapsi ja vielä eskariin, että tänään hakeekin taksi. (Syy oli jääkokkare, ei sen vakavampi onneksi)

10.00 Napis herää, enkä ole ehtinyt tehdä mitään. Pistän Leikkiväisen Nepun kanssa katselemaan lego-ohjelmaa ja imetän sängyllä pötkötellen. Sihinä-kissa tuijottaa meitä ja minä tuijotan takaisin. Vauvan vatsaa kipristää, joten hieron häntä ja suunnittelen lounasta. Imetän vähän lisää ja kirjoitan samalla tätä tekstiä.

11.00 Päädyin tekemään spagettia tonnikalakastikkeella, nopeaa ja uppoaa! Kokkaamme ja syömme. Napis torkkuu, mutta herää pian mukaan touhuun. Ruokailun jälkeen menemme ruokalevolle, pötköttelemme ja leikimme pikkueläimillä. Odottelemme Eskarin taksia ikkunassa. Tänään ei ulkoilla, koska Napis on vieläkin hiukan flunssainen.

14.00 Eskari on laskeutunut ja alamme suunnitella leipomista. Lapset sekoittavat cookies-taikinan.

15.00 Lapset katoavat lämpimien keksien kanssa kellariin leikkimään. Imuroin vauvan kanssa, joka nukahtaa hetkeksi. Ehdin lukea hetkisen raamattua ja maistaa leivonnaisia. Hyviä!

16.00 Viikkaan toisen koneellisen pyykkiä ja pistän seuraavan koneen pyörimään. Tyhjennän tiskikoneen. Käyn suihkussa ja kylvetän vauvan. Lintsaan isompien lasten pesusta.

17.00 Syömme. Lapset hamahelmeilevät. Napis torkkuu, mutta ei nukahda kunnolla. Suunnittelemme elokuvailtaa.

18.00 Katselemme elokuvaa popparikulhon kera. Nepukin keskittyy ja seuraa ohjelmaa, mikä on ihan uusi taito.

19.00 Nopeat iltatoimet ja sänkyyn. Päivä on pulkassa. Alkaa yövuoro.

Sellainen oli meidän perjantai. Aika perus, rauhallinen kotipäivä. Mukava päivä!

Jeesus on voittaja

Tässä on nyt taas "hiukan" ollu vastustusta ilmassa. Varmasti uskoville hyvin tuttu ilmiö. Kuitenkin päivä on perusarjenkulultaan ollut ihan huippuhelppo ja nytkin aukesi mahdollisuus rauhalliseen teekupposeen raamatun äärellä, kun pienin poikanen nukkuu jo toisia päikkäreitä. Mutta viimeiseen asti täytyy vihollisen vastustaa, kun kaadoin teevettä mukiin, se halkesi! Kiehuvat vedet valuivat pitkin poikin pöytää ja lattiaa ja seurasi pienimuotoinen kaaos. Tuli sellainen spontaani naurunpyrskähdys, et perkele, oikeesti?? Is this the best you can do? Kova on yritys pitää raamattu poissa silmistä. Mutta älkää menkö lankaan, jokapäiväinen leipä ei tarkoita pelkkää ruumiin ravintoa, vaan myös hengen ravintoa, sillä ei ihminen elä pelkästä leivästä. Sen todella tuntee nahoissaan, jos hengen ravinto jää vähiin. En osaa saati halua elää päivääkään ilman sanan leipää.

Minusta on aina niin täydellisen vapauttavaa, kun vihollinen paljastaa oman pienuutensa olemalla ihan totaalisen pikkumainen. Älkää ymmärtäkö väärin, siis eihän vihollinen mikään late lammas ole, vaan kiljuva jalopeura ja hyvästä syystä. Mutta kuitenkin, Jumala ja Hänen henkensä meissä, on niiiiiiiiin paljon suurempi. Ja silloin kun oikein vastustaa, ja on melkein jo maassa kun tuntuu niin painavalta, niin on suorastaan hykerryttävää, kun jollakin tuollaisella ihan tökeröllä ylilyönnillä vihollinen jää kiinni pienuudestaan Herran voiman edessä. Sitten voi taas kerätä itsensä ja nostaa sen kilven ja miekan ja pistää kypärän päähän ihan voittajana. Koska Jeesus on voittaja ja me olemme voittajan puolella!

Tavallinen vauva

Useamman lapsen äidit pystyvät ehkä samaistumaan siihen tunteeseen, kun on koko raskausajan psyykannyt itseään siihen, että pikkuvauvavaihe on rankka, mutta siitä joten kuten selviää? Itse ainakin varauduin suurin piirtein unettomaan vuoteen. Kuitenkin Napis on osoittautunut huomattavasti luontevammaksi tapaukseksi, kuin etukäteen olin pahin skenaario-kuvitelmiini maalannut. Pahimmat vatsavaivaitkut loppuivat jo hiukan ennen 2kk ikää. Vaikka olemme koko perhe, vauva mukaan lukien, sairastaneet kovaa flunssaa, olen saanut nukkua ihan inhimillisiä yöunia. Jopa yhden kokonaisen yön, kun Napis kiskoi yöunta 7 tuntia putkeen. Se on suoritus, mihin muut lapseni ovat yltäneet vasta yli puolitoistavuotiaina. Minulla on kokemusta vain suuritarpeisista vauvoista ja meinaan joka kerta puhjeta ylistyslauluun, kun tämä vauva nukkuu tunninkin päikkäreitä ilman jatkuvaa liikettä.

Vaikka ulkoiset olosuhteet remontteineen ja auton leviämisineen ovat vaihtelevat ja epävakaiset, niin kuitenkin perheensisäinen sääilmasto on moninkertaisesti parempi, kuin mihin olin varautunut. Se on hyvän Jumalamme armoa. Isä on luvannut pitää huolta ja sen Hän tekee.

On se kiva, että tällä ei vaikuttais olevan koliikkia

Ihan muutama ilta sitten menin päästämään suustani tuollaisen aivottoman lauseen. Ja tsädääm, menikö ehkä vartti ja herra Napis alkoi huutaa. Ja siitä asti se onkin sitten huutanut. No okei, ei nyt ihan sentään. Kyllä hän sylissä on suhteellisen tyytyväinen.

Olen kyllä kuullut legendoja vauvoista, jotka nukkuvat kolmen tunnin päikkäreitä ja yötkin melkein läpeensä heti synnäriltä, mutta omani eivät ole kuuluneet tähän vauvatyyppiin. Kahdella aiemmalla on ollut koliikki ja refluksivaivoja ja yksi oli muuten vain tulta ja tappuraa (on muuten vieläkin, eli mielummin hei koliikki, menee sentään ohikin joskus). Ja tämä kuopuskin alkoi kuin käskystä oireilla mahaansa. Onneksi tällä kertaa tiedän, että kyseessä on vain yksi niistä surullisen kuuluisista vaiheista. Alun vatsavaivat ovat pian pelkkä (hyvin, hyvin hämärä ja sumuinen) muisto vain ja uusia vaiheita virtaa sisään ovista ja ikkunoista (esim. eskarin esiteini-ikä, mutta ei siitä nyt sen enempää). Sellaistakin legendaa olen kuullut, että vauvaa ei saisi totuttaa liikaan syliin, koska muuten se ei ikinä tai muuten se vielä aikuisenakin mutta onnekseni olen sen jo monta kertaa kumonnut todellakin sylistä pois sätkivällä taaperolla. Joten tänäänkin lounaaksi on lämppäreitä, olkaatte hyvä vaan lapset, onnenpäivä! Odottakaahan vaan sitä sormiruokailuvaihetta, sitten syödäänkin parsakaalia. Esikoisen synnyttyä ystävät, sukulaiset ja kylänmiehet rouviensa liikkeelle lähettäminä toivat vauvalahjaksi yllättävän paljon valmista ruokaa, nyt ymmärrän miksi. Tosin neljännen kohdalla käsite "vauvalahja" on enemmänkin lähinnä osaaottava tekstiviesti; "Tsemppiä!" 😅 Ei vais, nyt annoin melkein väärän todistuksen, me saimme nimittäin kyllä yhden todella muhkean herkkukorin! Sääli vaan, että näin neljännen kohdalla minulla ei enää sinänsä ole ollut ongelmia siinä syömää ehtimisessä, joten sen sisältö katosi sopivasti venyneen vatsanahkani lämpöön jouluyön pimeinä tunteina. Joten parempi näin, että sen ruuan eteen joutuu näkemään hieman vaivaa, se venynyt vatsanahka, nähkääs...

Ehkä tehdääkin taas pesä sänkyyn, otetaan yksi herra vatsavaiva ja kolme kainalonkaipuista ja iiiiso kulho popcornia. Ja se muisto muuten säilyy paljon paremmin ja kirkkaammin, kuin yksikään sumuinen huutokohtaus ❤

Uusia alkuja

Uusi vuosi, uudet kujeet, heh heh. No ei, mutta oikeesti. Blogipaussini venyi, vatsanahkani venyi, remontti venyy, oman minuuteni rajat venyy. Ehkä minulla vielä jokin aika sitten oli ajatus, että tämä kaoottinen lapsiperhe&remontti mylläkkä on jokin hetkellinen välivaihe, joka porhaltaa ohi iloisesti vilkuttaen. Kunnes eräänä päivänä totesin, että pahus, tää on mun elämä, se olen minä joka vilkutan iloisesti eiliselle päivälle ja tervehdin avosylin juuri tätä päivää ja vaihetta. Ei siitä ole kiire mihinkään, eikä ennen ollut sen hassumpaa. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tämä hetki on nyt, juuri nyt ja vaikka juuri nyt ei soudeta tasaisia vetoja tyynessä vedessä, niin hei, aallokossa voi surffata!

Joten hei, kiva nähdä sua vuosi 2017! Odotan innolla yhteistä matkaamme. Seurueeseen kuuluu edelleen se sama, ihan huithapeli aviomies, Neiti Eskari, Leikkiväinen, Nepu ja Napis. Muutama kissa ja pikkasen projekti talo. Ja mä. Mä rakastan mun perhettä. Ja mä rakastan Jumalaa. Ja erityisesti mä rakastan elää Jumalan lampaana, johdatuksessa, sellaisena pienenä, höpsönä karitsana, joka vaan sanoo "bäääh" ja menee mihin nenä näyttää ja sauva sallii. Niin sanoinko jo, miten innoissani olen uudesta vuodesta? Niin tosi!