Tässä sitä taas ollaan, toteamassa että ei, ei ole aikaa blogiharrastukselle. Mun pitäisi päästä aina suoraan sylkemään "paperille" ajatukseni ja jos en pääse, se jää. Musta ei oikein ikinä ole ollut tekstin viilailuun. Vuodatus on enemmän mun juttu.
Kuitenkin, seli seli. Ihmisellä on aina aikaa sille, mikä on tärkeää. Raamatun tutkiminen ja sen todeksi eläminen on tärkeintä. Tänäpäivänä on äärimmäisen tärkeää tietää, mitä raamatussa sanotaan ja se täytyy tietää itse.
Tykkään lukea välillä raamattua englanniksi. Tekstin sisältö saa ihan uusia ulottuvuuksia. Äskettäin pysähdyin esim. Kymmenen käskyn pariin. Toisen käskyn suora käännös menisi jotakuinkin "älä tee itsellesi idoleita". Kolmas taas menisi vapaalla selkosuomella "älä nimitä Jumalaa/ käytä Jumalan nimeä turhamaisesti". Mindblow! Miten aikaansopivaa ja puhuttelevaa. Kristikuntaamme vaivaa halu katsoa ylöspäin, muttei kuitenkaan tarpeeksi ylös. Me haluamme idolin. Joko korkeasti koulutetun papin tai karismaattisen johtajan, ihan sama, kunhan meillä on idoli, jota arvostaa. Uskosta osattomille ja sunnuntaiuskoville kelpaa myös filmitähti, urheilulegenda, poplaulaja... Mutta kuka fanittaisi Jeesusta? Kuka palavasti haluaisi kääntää katseensa Jumalaan ja Hänen tahtoonsa, täydelliseen suunnitelmaansa? Miksi me emme uskalla lähestyä Isää, kuin lapsi, ihannoiden, silmät loistaen palavasta halusta imeä itseensä mahdollisimman paljon? Mikä meitä estää? Ne idolit? Onko idolit kenties kielletty siksi, että ne toimivat täydellisenä kilpenä ihmisen omille pienuuden, riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemuksille Jumalan kasvojen edessä? Kilvet hiiteen, me saamme lähestyä Isää lapsena, suoraan, Jeesuksen ristintyön tähden. On kunnianloukkaus piiloutua idolien taakse.
Entäpä se kolmas käsky. Kielto olla käyttämättä Jumalan nimeä turhamaisesti. Sitä tehdään muuten tässä maassa paljon. Maassamme on niin paljon tapauskonnollisuutta, että uskolle ei oikein tahdo jäädä tilaa. Esimerkiksi vauvojen kastejuhlat ovat oivia esimerkkejä. Ensinnäkin Pappia kohdellaan kuin kunniavierasta. Okei, siis ihan täysi arvostus papeille, mutta raamattu sanoo, että ME olemme pyhää papistoa. Siellä ei lue että te syntiset ihmiset, kunnioittakaa pappeja. Antakaa heille kahvia ja pullaa ja muistakaa olla kiroilematta heidän kuultensa niin taivasosakkeet nousee. Ja jos se pulla on pakastealtaasta, niin piru sinut periköön. Ei. Paimenvirka on tärkeä, vastuullinen kutsumus, mutta ei sitä saa käyttää itsensä korottamiseen, eikä papista(kaan) saa tehdä sitä idolia. Hän on ihminen siinä missä sinäkin ja samalla verellä pelastettu. No sitten edetään siellä kastejuhlassa. On monta muodollista turhamaisuutta, joilla annetaan arvo, mikä kuuluu yksin Jumalalle, esimerkiksi kastevedelle. Voi elämä mikä poru syntyi, kun mieheni meni kaatamaan kasteveden viemäriin. Kyllä lankesi kirous niskaan. Kaikkein eniten itseään ei-uskoviksi kutsuvien mukaan. Turhamaisuuksia, jotka kääntävät katsetta rituaaleihin Jumalan sijaan. Ihmisiin, suorituksiin, toimituksiin, tekoihin. Kuinka paljon näiden kahden käskyn laiminlyöminen onkaan johtanut muotojumalisuuteen ja rituaaliuskonnollisuuteen maassamme. Ei ihme, että Jumalaa on nykyään vaikea kirkosta löytää.
Loppujen lopuksi kaikkien käskyjen ja kehoituksien takana on Rakkaus. Koska Jumala on rakkaus. Hänen rakkautensa ilmestyi mitä kipeimmällä kauneudella ristillä kerran. Hän haluaa meille parasta. Hän haluaa meihin suhteen. Hän haluaa meidät. Ei anneta minkään tai kenenkään tulla väliin. Edes arjen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti