Meillä uskovilla on taipumus ihastua ristillä riippuvaan Kristukseen. Herätä uuteen päivään täynnä ketutusta ja ripustautua ristille kärsimään, koska siellähän se Jeesuskin kirkkojen koristeluissa riippuu, eikä hänellä näytä olevan kovin hauskaa. Sitten vielä tapahtuu elämä, lyö pari kertaa ympäri korvia ja siinä sitä ollaan. Ristillä riippumassa suupielet alaspäin, haavoitettuna ja hauraana, odottamassa että koittaa se päivä kun kuolo korjaa ristillä riippuvat parempaan talteen. Välillä voidaan jopa käydä maailmassa nauttimassa, mutta aina sinne ristille palataan riippumaan.
Miksi? Sehän on älytöntä. Ei evankeliumi niin kuulu. Jeesus kyllä kärsi ristillä, mutta Hän teki sen meidän puolestamme. Hän ei ole enää siellä. Hän teki sen, jotta Hänen haavoissaan me olisimme parannetut. Miltä mahtaakaan Jeesuksesta tuntua, kun emme ota vastaan Hänen suurta armontekoaan, vaan ripustudumme itse sinne ristille aina vain ja ikuisesti?
Tästä aiheesta on hyvin hankala rakentaa teologiaa. Jumalaa ei pysty kirjoittamaan sievästi johonkin yleispätevään lausuntoon, miten Hän aina toimii. Raamattukin avautuu hitaasti, pala palalta, elämänmittaisella matkalla. On suorastaan rikollista yrittää mahduttaa Herran toimintaperiaatteita erilaisiin opin suuntauksiin sidottuina. Tuuli ulvoo missä tahtoo.
Mutta varmaa on, että Hänen haavoissaan me olemme paratut. Jos me puhumme haavoistamme käsin, me emme puhu Kristuksen sanoja. En väitä olevani tässä asiassa mikään edelläkävijä. En minäkään ole syntynyt kultalusikka suussa pumpulissa kellimään. Ihan riittää haavoja parannettavaksi. Todella haluan, että jokainen niistä paranee. En tyydy vähempään, sillä minä en halua elää, puhua, enkä toimia haavoistani käsin, en halua odottaa ristillä kuolemaa, vaan haluan elää, haluan kirkastaa elämälläni Kristusta. Jokaisena päivänä yrittää uudelleen. Etsiä, kunnes löydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti