Älä päästä ylpeyttä elämääsi omasta suustasi

Raamattu puhuu monin kohdin kielen voimasta ja varoittaa synneistä, joita ihan suunsa avaamalla voi tehdä. Silti kielen alueen synnit jäävät usein kovin vähälle huomiolle. Kai se on hiukan sitä tukki silmässä osastoa...

Tuleeko puhuttua ihmisistä selän takana? Kauhisteltua hiukan jotakin asiaa, missä toinen toimii eri tavalla? Tuleeko vatvottua muiden ihmisten asioita, tehtyä järkeilyjä siitä, miten toisen pitäisi asioita hoitaa?  Tuleeko murehdittua yötä myöden jonkun muun ongelmaa ja tarjottua kymmentä ratkaisuehdotusta?

Nämä kaikki asiat kumpuavat yhdestä lähteestä. Se lähde on tänäpäivänä hyvin ja voimallisesti edustettuna. Se lähde on ylpeys. Ylpeys on synti, joka kiemurtelee ihmisen elämään monia reittejä. Yksi niistä reiteistä voi olla oma suusi. Aina kun puhut toisesta selän takana kauhistellen, voivotellen, toisen asioita vatvoen, tulet itseasiassa nostaneeksi itsesi tämän ihmisen yläpuolelle. Eikä siinäkään vielä kaikki. Tulet nostaneeksi itsesi myös Jumalan yläpuolelle. Koska siinä missä sinun olisi kuulunut kantaa ihminen hänen eteensä rukouksin ja toimia konkreettisesti Jumalaa palvellen, oletkin ominut itsellesi aseman, missä SINÄ tiedät paremmin, tilanne kaipaa SINUN vatvomistasi. Tulet korottaneeksi ITSEÄSI, etkä Jumalaa. Ehkä jopa sanot sen ääneen; "en minä vain ikinä tekisi/voisi/toimisi noin" tai "minä kyllä tekisin/toimisin/osaisin toisin".  Tälläisen ajattelun takana on yksinkertaisesti ylpeys. Ja siksi Jumala varoitti meitä kielen alueen synneistä niin vakavasti. Ylpeä sydän ei nöyrry Jumalan edessä. Ylpeä sydän ei nojaa Isän olkapäähän. Ylpeä sydän tietää paremmin, enemmän ja oikeammin. Se vähättelee muita ihmisiä ja mikä pahinta, se vähättelee Jumalaa.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä.

Tarkkuutta ystävät! Ei Isä ole turhaan varoitellut, tässäkään asiassa. Tästä asiasta saan muistuttaa myös itseäni.

Muttakun arki

Tässä sitä taas ollaan, toteamassa että ei, ei ole aikaa blogiharrastukselle. Mun pitäisi päästä aina suoraan sylkemään "paperille" ajatukseni ja jos en pääse, se jää. Musta ei oikein ikinä ole ollut tekstin viilailuun. Vuodatus on enemmän mun juttu.

Kuitenkin, seli seli. Ihmisellä on aina aikaa sille, mikä on tärkeää. Raamatun tutkiminen ja sen todeksi eläminen on tärkeintä. Tänäpäivänä on äärimmäisen tärkeää tietää, mitä raamatussa sanotaan ja se täytyy tietää itse.

Tykkään lukea välillä raamattua englanniksi. Tekstin sisältö saa ihan uusia ulottuvuuksia. Äskettäin pysähdyin esim. Kymmenen käskyn pariin. Toisen käskyn suora käännös menisi jotakuinkin "älä tee itsellesi idoleita". Kolmas taas menisi vapaalla selkosuomella "älä nimitä Jumalaa/ käytä Jumalan nimeä turhamaisesti". Mindblow! Miten aikaansopivaa ja puhuttelevaa. Kristikuntaamme vaivaa halu katsoa ylöspäin, muttei kuitenkaan tarpeeksi ylös. Me haluamme idolin. Joko korkeasti koulutetun papin tai karismaattisen johtajan, ihan sama, kunhan meillä on idoli, jota arvostaa. Uskosta osattomille ja sunnuntaiuskoville kelpaa myös filmitähti, urheilulegenda, poplaulaja... Mutta kuka fanittaisi Jeesusta? Kuka palavasti haluaisi kääntää katseensa Jumalaan ja Hänen tahtoonsa, täydelliseen suunnitelmaansa? Miksi me emme uskalla lähestyä Isää, kuin lapsi, ihannoiden, silmät loistaen palavasta halusta imeä itseensä mahdollisimman paljon? Mikä meitä estää? Ne idolit? Onko idolit kenties kielletty siksi, että ne toimivat täydellisenä kilpenä ihmisen omille pienuuden, riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemuksille Jumalan kasvojen edessä? Kilvet hiiteen, me saamme lähestyä Isää lapsena, suoraan, Jeesuksen ristintyön tähden. On kunnianloukkaus piiloutua idolien taakse.

Entäpä se kolmas käsky. Kielto olla käyttämättä Jumalan nimeä turhamaisesti. Sitä tehdään muuten tässä maassa paljon. Maassamme on niin paljon tapauskonnollisuutta, että uskolle ei oikein tahdo jäädä tilaa. Esimerkiksi vauvojen kastejuhlat ovat oivia esimerkkejä. Ensinnäkin Pappia kohdellaan kuin kunniavierasta. Okei, siis ihan täysi arvostus papeille, mutta raamattu sanoo, että ME olemme pyhää papistoa. Siellä ei lue että te syntiset ihmiset, kunnioittakaa pappeja. Antakaa heille kahvia ja pullaa ja muistakaa olla kiroilematta heidän kuultensa niin taivasosakkeet nousee. Ja jos se pulla on pakastealtaasta, niin piru sinut periköön. Ei. Paimenvirka on tärkeä, vastuullinen kutsumus, mutta ei sitä saa käyttää itsensä korottamiseen, eikä papista(kaan) saa tehdä sitä idolia. Hän on ihminen siinä missä sinäkin ja samalla verellä pelastettu. No sitten edetään siellä kastejuhlassa. On monta muodollista turhamaisuutta, joilla annetaan arvo, mikä kuuluu yksin Jumalalle, esimerkiksi kastevedelle. Voi elämä mikä poru syntyi, kun mieheni meni kaatamaan kasteveden viemäriin. Kyllä lankesi kirous niskaan. Kaikkein eniten itseään ei-uskoviksi kutsuvien mukaan. Turhamaisuuksia, jotka kääntävät katsetta rituaaleihin Jumalan sijaan. Ihmisiin, suorituksiin, toimituksiin, tekoihin. Kuinka paljon näiden kahden käskyn laiminlyöminen onkaan johtanut muotojumalisuuteen ja rituaaliuskonnollisuuteen maassamme. Ei ihme, että Jumalaa on nykyään vaikea kirkosta löytää.

Loppujen lopuksi kaikkien käskyjen ja kehoituksien takana on Rakkaus. Koska Jumala on rakkaus. Hänen rakkautensa ilmestyi mitä kipeimmällä kauneudella ristillä kerran. Hän haluaa meille parasta. Hän haluaa meihin suhteen. Hän haluaa meidät. Ei anneta minkään tai kenenkään tulla väliin. Edes arjen.

Ristillä riippuva kristitty

Meillä uskovilla on taipumus ihastua ristillä riippuvaan Kristukseen. Herätä uuteen päivään täynnä ketutusta ja ripustautua ristille kärsimään, koska siellähän se Jeesuskin kirkkojen koristeluissa riippuu, eikä hänellä näytä olevan kovin hauskaa. Sitten vielä tapahtuu elämä, lyö pari kertaa ympäri korvia ja siinä sitä ollaan. Ristillä riippumassa suupielet alaspäin, haavoitettuna ja hauraana, odottamassa että koittaa se päivä kun kuolo korjaa ristillä riippuvat parempaan talteen. Välillä voidaan jopa käydä maailmassa nauttimassa, mutta aina sinne ristille palataan riippumaan.

Miksi? Sehän on älytöntä. Ei evankeliumi niin kuulu. Jeesus kyllä kärsi ristillä, mutta Hän teki sen meidän puolestamme. Hän ei ole enää siellä. Hän teki sen, jotta Hänen haavoissaan me olisimme parannetut. Miltä mahtaakaan Jeesuksesta tuntua, kun emme ota vastaan Hänen suurta armontekoaan, vaan ripustudumme itse sinne ristille aina vain ja ikuisesti?

Tästä aiheesta on hyvin hankala rakentaa teologiaa. Jumalaa ei pysty kirjoittamaan sievästi johonkin yleispätevään lausuntoon, miten Hän aina toimii. Raamattukin avautuu hitaasti, pala palalta, elämänmittaisella matkalla. On suorastaan rikollista yrittää mahduttaa Herran toimintaperiaatteita erilaisiin opin suuntauksiin sidottuina. Tuuli ulvoo missä tahtoo.

Mutta varmaa on, että Hänen haavoissaan me olemme paratut. Jos me puhumme haavoistamme käsin, me emme puhu Kristuksen sanoja. En väitä olevani tässä asiassa mikään edelläkävijä. En minäkään ole syntynyt kultalusikka suussa pumpulissa kellimään. Ihan riittää haavoja parannettavaksi. Todella haluan, että jokainen niistä paranee. En tyydy vähempään, sillä minä en halua elää, puhua, enkä toimia haavoistani käsin, en halua odottaa ristillä kuolemaa, vaan haluan elää, haluan kirkastaa elämälläni Kristusta. Jokaisena päivänä yrittää uudelleen. Etsiä, kunnes löydän.

Armon alennusmyynti?

Joskus sitä kuulee käytettävän termiä armon alennusmyynti. Tämä liittyy niihin tilanteisiin, joissa julistetaan kuulijan mielestä liikaa Jumalan armoa ja liian vähän kadotusta. Mutta voiko armoa myydä alella? Mikä sille armolle olisi hyvä hinta?

Armolle on määritelty hinta. Sen hinta oli Jeesuksen veri. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Se oli hyvin kallis hinta. Jokainen vanhempi voi aavistella, kuinka kallis. Mutta se hinta on jo maksettu. Ei enää kannata mennä ristin juurelle vellomaan syntisyydessä, sillä risti on tyhjä! Hautakin on tyhjä, sillä Jeesus on jo täyttänyt lain, hän ei ole enää siellä. Kas siinä ilosanoma Hän ylösnoussut on!

Se on jo maksettu. Ei sitä myydä, alella eikä ilman. Makustele tätä. Ymmärrä kadotuksen todellisuus. Ymmärrä, mitä sinulle tarjotaan, ilmaiseksi! Monesti meihin uskoviin yritetään takoa synnintuntoa ulkoapäin. Mutta miksi? Pelostako? Synnintunnossa rypevältä uskovalta voisi kysyä, että uskooko Hän Jeesuksen sovitustyöhön? Uskooko hän, että Jeesus kuoli, jotta hän voisi pelastua? Uskooko hän koko kristinuskon keskeisen sanoman? Koska syntiset eivät ole menossa taivaaseen. Syntiset menevät ihan toiseen paikkaan, vanhurskaat pelastuvat. Tämän vanhurskauden voi saada vain lahjana. Jeesuksessa Kristuksessa, me olemme pelastetut, eivätkä pelastetut ole enää syntisiä, vaan matkalla Taivaan kotiin, kun tämä taival on Hänen johdatuksessaan ensin kuljettu.

Todellisen synnintunnon herättää Jumala, Sanansa ja Henkensä kautta, eikä se synnintunto ole kadotuksen pelkoa, vaan syvää tuskaa siitä, että on rikkonut suurinta rakkauttaan vastaan. Kun todella ymmärtää, miltä on pelastunut, mitä on saanut, lahjaksi, ei voi muuta kuin haluta palvella. Silloin me saamme palvella ilosta käsin, vapaudesta käsin. Silloin me saamme turvata Isään, huutaa lapsena Jeesuksen nimessä Abba, Isä! Silloin me saamme luottaa siihen, että Jumala on voimallinen Jumala, joka uudistaa mielemme Sanansa ja Henkensä  kautta. Armo on perinjuurin kalliisti maksettu, mutta sinulle ystäväni, se on ilmaista. Tämä on se ilosanoma, jota saamme julistaa, joka saa sulautua koko sieluumme ja ruumiiseemme ja kaikkeen mitä meissä on, jotta saisimme kiittäen kilvoitella kohti Isää.

Eksytyksen ansa

Vihollisella on varattuna meitä uskovia varten koko joukko erilaisia ansoja. Yksi iso, uskovien itsensä ylläpitämä ansa on harhan ja eksytyksen etsimisen ja pelkäämisen ansa.

Harhaoppinen on sana, mitä viljellään yleisesti muista uskovista. Ikään kuin kukaan täällä olisi 100% puhdasoppinen. Jumala yksin tietää totuuden ja on valmis sitä totuutta opettamaan jokaiselle nöyrälle sydämelle. Ylpeät sen sijaan kompastuvat omaan viisauteensa. Ei ole mitään mieltä riidellä siitä, kuka on oikeassa. Sillä jo pelkkä riitely kertoo, että ei kumpikaan.

34. Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut - että tekin niin rakastatte toisianne. 
35. Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus. (Joh.13:34-35)

Miten sitten varjella itsensä harhaan astumasta? Sekaannus ja eripura on vihollisen työtä. Jumala on voimallinen Jumala ja täysin kykenevä johdattamaan meitä tänäänkin.

9. Niinpä minäkin sanon teille: anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan. 
10. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan. (Luuk.11:9-10)

Etsi Hänen kasvojaan. Vietä aikaa Isän kanssa. Hänen sanansa ääressä. Rukoile. Rukoile. Rukoile. Miksi et keskustelisi rakkaan Isäsi kanssa? Vetäydy rukoilemaan, ano, etsi ja kolkuta. Kysy Hänen tahtoaan, pyydä Hänen johdatustaan. Hän on kaikkivaltias. Ei Hänelle ole mikään ongelma vastata sinulle.

Särjettyä ruokoa Hän ei muserra, mutta ei Hän sitä lasikupuunkaan sulje jatkamaan särkyneenä oloa, vaan antaa kasvun, ravitsee, nostaa, kunnes se puhkeaa kukkaan ja on täydessä loistossaan! Älä alistu hämmennyksen alle. Etsi keskinäistä rakkautta, niin löydät Hänen opetuslapsensa tässäkin ajassa. Etsi hyvää hedelmää, niin löydät hyviä puita, joiden alla levähtää ja kerätä uutta voimaa.

Vaikka ajat synkkenevät, Hänen kirkkautensa loisto ei synkkene.

Synnin palkka on kuolema

Helvetillä pelottelu ei ole kovin tahdikasta. Hiukan sen vesittää kyllä raamattukin siinä mielessä, että raamattu lupaa, että jokainen joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä, pelastuu. Mutta mitä se pelastuminen sitten oikein on?

Minä en ota kantaa kenenkään iäisyyden viettoon. Se asia ei ole minun missään määrin. Enemmän minua kiinnostaa se, mitä on olla pelastunut, pelastettu, mitä se voi olla ja tarkoittaa.

Yksi tärkeä, ihmisen sydämen asennetta tutkiva kysymys on, miltä halutaan pelastua. Synniltä, vaiko sen seuraukselta? Jos ihminen elää uskoaan pelossa ja pelosta käsin, hän haluaa pelastua nimenomaan synnin seurauksilta, rangaistukselta.

Raamattu on kuitenkin kutsunut uskovat elämään rakkaudesta käsin. Kun me elämme uskovan elämää rakkaudesta käsin, me emme enää ajattele pelastumista rangaistuksesta käsin. Me todella rakastamme Jumalaa niin, että haluamme pelastua nimenomaisesti synniltä, syntiä tekemästä, koska tiedämme, että synti satuttaa meidän rakasta, rakastavaa Isäämme.

Kun me elämme rangaistuskeskeisen uskon sijaan rakkauskeskeistä uskoa, me näemme Isän taas uusin silmin. Raamatun Jumala on itse rakkaus. Hän ei halua lapsilleen mitään pahaa. Hän ei halua meille rangaistusta, Hänhän itse lahjoitti meille Jeesuksen. Raamattu ei kehoita pelkäämään rangaistusta. Raamattu kehoittaa rakastamaan Herraa, meidän Jumalaamme koko sydämestämme, mielestämme ja ruumiistamme ja kertoo sen olevan tärkein käsky. Rakkaus täyttää koko lain. Koska tärkeintä on sydämen ympärileikkaus. Se, että ihminen koko sydämestään rakastaa palvella Herraansa, koska on niin täynnä rakkautta Häneen.

Älä tee itsellesi "epä"jumalaa, väärää jumalakuvaa, vihaisesta, rangaistusta tihkuvasta säälimättömästä jumalasta. Rangaistuksen pelko ei ole oikea syy pyytää syntejään anteeksi, koska se ei muuta sydämen asennetta. Opettele tuntemaan raamatun Jumala, ikuinen, palava Rakkaus. Hänellä on tarjota niin paljon enemmän, kuin pelko. Hänelle saat olla rakastettu lapsi.

Valo pimeyttä voittaa

Kevät on ihana vuodenaika. Teoriassa. Herään talviunesta ja kirkkaat auringonsäteet ruokkivat kaikkia aistejani. Mutta ne paljastavat myös aika liudan tekemättömiä asioita. Sormenjälkiä siellä, hiekkaa ja leivänmuruja tuolla. Oikeastaan pitäisi maalata tuo yksi seinä ja ainiin, puuttuuhan meiltä ne rännitkin katolta. Ja vaikka kuinka olisi kaikki valmista, keväällä tekee mieli aloittaa jokin projekti. Äkkiä onkin ikävä talven pimeyttä ja armollista kynttilänvaloa.

Hieman samanlainen tila vaivaa kristikuntaa. On helpompaa riutua ikuisessa synnintunnossa salattujen tahrojensa kanssa "armollisessa" kynttilänvalossa. Mutta onko lopulta armoa se, joka peittää keskeneräisyyden?

Jumalan armo ja kirkkaus on jotakin niin suurta, että se korventaa syyllisyydentuntoisen ihmisen kuoliaaksi. Tahraisuuden tunto on jotakin sellaista, mikä lopulta tuhoaa ihmisen. Jos jokin on jo valmiiksi likaista, ei pari tahraa lisää merkitse enää mitään. Ja onhan se silti hiukan puhtaampi, kuin naapurilla.

Paitsi että. Jumalan valtakunnassa ei laskeskella tahroja. Jumalan valtakunnassa ne tahrat ovat yhdentekeviä. Isä rakastaa äärettömän paljon minua, sinua ja jopa sitä älllttävän tahraista naapuria. Hänelle tuottaa kyllä tuskaa se, kun rikomme itseämme ja toisiamme. Juuri siksi, koska Hän rakastaa meitä niin paljon. Hän antoi Moosekselle lain osoittamaan meille sen, että kukaan täällä ei ole tahraton, eikä omalla tahrattomuudellaan ansaitse Jumalan rakkautta. Jumalan rakkaus on todella niinkuin kirkas kevätaurinko. Se paljastaa jokaisen leijailevan pölyhiukkasenkin. Ja silti Hän rakastaa meitä.

Kuinka ikitahrainen sitten pääsisi tahroistaan? Kas, siinä missä synti on suureksi tullut, armo on tullut ylenpalttiseksi. Jeesus. Uhrikaritsamme, joka maksoi meidän velkamme kallisarvoisella verellään. Siinä veressä saan peseytyä tahrattomaksi minä, sinä ja jopa se järjettömän tahrainen naapuri. Siinä veressä, me olemme kirkkauden edessä täysin samalla viivalla.

Suomalaisilla on tapana arvottaa ihmisiä. Esimerkiksi koulutuksen mukaan. Mikä tahansa sitaatti nousee aina hieman painokkaammaksi, jos sen sanojalla on pitkä ansiolista. Kun puhutaan opillisista asioista, ensimmäinen kysymys mikä ihmisiä kiinnostaa on yleensä se, mikä on puhujien koulutus. Turha yrittää vakuuttaa suomalaista mistään, ellei ole esittää tutkintotodistusta. En missään nimessä vähättele koulutusta, sehän on tämän maan sivistyksen kulmakiviä.

Mutta Jumalan valtakunnassa on vain yksi perustuskivi ja se on Jeesus Kristus. Siinä missä maailma arvottaa ja kyseenalaistaa, "Mikä sinä olet mitään sanomaan?", Jumala kysyy; "Mikä kukaan on mitään sanomaan?" Hänen valtakunnassaan me olemme jokainen samalla viivalla. Jos olet lähettämässä jotakuta kadotukseen sen perusteella, mitä hän on tehnyt, älä unohda omia pölyhiukkasiasi. On vaarallisen helppoa tuudittautua mukavaan kynttilänvaloarmoon, jossa ainoastaan törky näkyy ja metallit kiiltää. Mutta Jumalan armo on kevätaurinko. Kevätaurinko ei jätä paljastamatta yhtään hiekanjyvää. Mutta se korventaa sinua vain, jos et ole ymmärtänyt evankeliumia oikein.

Ei ole mitään mitä voit tehdä, eikä mitään mitä olet tehnyt, joka saisi Jumalan rakastamaan sinua enemmän tai vähemmän. On vain ääretön rakkaus ja Jeesuksen veri. Jokaisen edestä vuodatettu. Siinä missä minä tai sinä emme ole mitään, Jeesuksessa on kaikki. Jos kevätaurinko korventaa, älä ala rakentaa uutta terassia, vaan tartu Pelastusrenkaaseen. Kaikki tarpeellinen on tapahtunut ristillä yli 2000 vuotta sitten. Siihen ei voi, tarvitse eikä pidä lisätä mitään. Jeesus on ainoa perustus.

Niin ja mikä minä olen sanomaan yhtään mitään? No en kertakaikkiaan mitään. Eikä minun pidä ollakaan mitään. Perätikin minun pitää ja kuuluu vähetä, jotta Hän saisi vallata alaa. Kevätaurinko saa paistaa niin kauan ja niin kirkkaasti, että lopulta, ehkä joskus, osaan vain nauttia sen lämmöstä.