Sinä Itse ohjaat askeleemme!

Olen kysellyt Isältä, että mihin suuntaan minun pitäisi kulkea. Olen suorastaan törkeän itsevarmasti kuuluttanut itselleen Isälle; tässä olen, lähetä minut! Ja sitten rukouksessa Isä alkoi avata asiaa.

Näyssä kuljin oikein sankassa metsässä. Juuria, kiviä ja mättäitä oli kaikkialla. Jumala kysyi: "Tahdotko seurata minua?"

Tahdon! Tottakai tahdon!
"Hyvä. Seuraa."

Isä näytti minulle suuntaa kirkkautena yläilmoista. Se liikkui todella nopeasti. Kompuroin perässä. Mutta se oli todella vaikeaa. Välillä meinasin hukata koko kirkkaan kohteeni, koska jouduin koko ajan katsomaan myös eteeni, etten kompastu tai revi itseäni oksiin. Maasto meni koko ajan vaikeammaksi. Ensin nousi ärsyynnys. Mitä ihmettä minä täällä rämmin? Miksi näin vaikea maasto? "Sinä tahdot seurata minua, tahdothan?" No tahdon tahdon! "Hyvä. Seuraa sitten" Vauhti vain kiihtyi ja maasto vaikeutui. Alkoi tulla todellinen hätä. Lopulta olin voimien rajalla, kompastuin ja loukkasin, tuli itku ja parku. Isä, Isä auta! En jaksa seurata, en pysy vauhdissa, en osaa!

"Minä kyllä tiedän että sinusta ei ole minua seuraamaan. Mutta rakas lapseni, olen antanut sinulle jo kaiken tarpeellisen. Miksi yrität edelleen itse? Seuraa vain minua, kuuntele ääntäni."

Ja yhtäkkiä olinkin taas täynnä voimaa, vahingoittumaton. Nostin katseeni vain kohti kirkkautta. En katsellut jalkoihini, en kohtiin joihin kompastua, en soihin mihin upota, ainoastaan kohti kirkkautta. Ja ihmeellisesti Isä itse nosteli jalkojani, vei läpi vaikean maaston yhtä helposti, kuin olisin kävellyt tasaisella hiekalla.

Ja tässä rohkaisu. Ei sinun tarvitse, eikä sinun pidä osata itse. Maasto voi olla ihan miten vaikea vain. Sinä et ole sen armoilla. Sinä olet Jumalan armossa. Katso Häneen ja vain Häneen, Hän vie sinut läpi. Katse korkeuksiin!