On se kiva, että tällä ei vaikuttais olevan koliikkia

Ihan muutama ilta sitten menin päästämään suustani tuollaisen aivottoman lauseen. Ja tsädääm, menikö ehkä vartti ja herra Napis alkoi huutaa. Ja siitä asti se onkin sitten huutanut. No okei, ei nyt ihan sentään. Kyllä hän sylissä on suhteellisen tyytyväinen.

Olen kyllä kuullut legendoja vauvoista, jotka nukkuvat kolmen tunnin päikkäreitä ja yötkin melkein läpeensä heti synnäriltä, mutta omani eivät ole kuuluneet tähän vauvatyyppiin. Kahdella aiemmalla on ollut koliikki ja refluksivaivoja ja yksi oli muuten vain tulta ja tappuraa (on muuten vieläkin, eli mielummin hei koliikki, menee sentään ohikin joskus). Ja tämä kuopuskin alkoi kuin käskystä oireilla mahaansa. Onneksi tällä kertaa tiedän, että kyseessä on vain yksi niistä surullisen kuuluisista vaiheista. Alun vatsavaivat ovat pian pelkkä (hyvin, hyvin hämärä ja sumuinen) muisto vain ja uusia vaiheita virtaa sisään ovista ja ikkunoista (esim. eskarin esiteini-ikä, mutta ei siitä nyt sen enempää). Sellaistakin legendaa olen kuullut, että vauvaa ei saisi totuttaa liikaan syliin, koska muuten se ei ikinä tai muuten se vielä aikuisenakin mutta onnekseni olen sen jo monta kertaa kumonnut todellakin sylistä pois sätkivällä taaperolla. Joten tänäänkin lounaaksi on lämppäreitä, olkaatte hyvä vaan lapset, onnenpäivä! Odottakaahan vaan sitä sormiruokailuvaihetta, sitten syödäänkin parsakaalia. Esikoisen synnyttyä ystävät, sukulaiset ja kylänmiehet rouviensa liikkeelle lähettäminä toivat vauvalahjaksi yllättävän paljon valmista ruokaa, nyt ymmärrän miksi. Tosin neljännen kohdalla käsite "vauvalahja" on enemmänkin lähinnä osaaottava tekstiviesti; "Tsemppiä!" 😅 Ei vais, nyt annoin melkein väärän todistuksen, me saimme nimittäin kyllä yhden todella muhkean herkkukorin! Sääli vaan, että näin neljännen kohdalla minulla ei enää sinänsä ole ollut ongelmia siinä syömää ehtimisessä, joten sen sisältö katosi sopivasti venyneen vatsanahkani lämpöön jouluyön pimeinä tunteina. Joten parempi näin, että sen ruuan eteen joutuu näkemään hieman vaivaa, se venynyt vatsanahka, nähkääs...

Ehkä tehdääkin taas pesä sänkyyn, otetaan yksi herra vatsavaiva ja kolme kainalonkaipuista ja iiiiso kulho popcornia. Ja se muisto muuten säilyy paljon paremmin ja kirkkaammin, kuin yksikään sumuinen huutokohtaus ❤

Uusia alkuja

Uusi vuosi, uudet kujeet, heh heh. No ei, mutta oikeesti. Blogipaussini venyi, vatsanahkani venyi, remontti venyy, oman minuuteni rajat venyy. Ehkä minulla vielä jokin aika sitten oli ajatus, että tämä kaoottinen lapsiperhe&remontti mylläkkä on jokin hetkellinen välivaihe, joka porhaltaa ohi iloisesti vilkuttaen. Kunnes eräänä päivänä totesin, että pahus, tää on mun elämä, se olen minä joka vilkutan iloisesti eiliselle päivälle ja tervehdin avosylin juuri tätä päivää ja vaihetta. Ei siitä ole kiire mihinkään, eikä ennen ollut sen hassumpaa. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tämä hetki on nyt, juuri nyt ja vaikka juuri nyt ei soudeta tasaisia vetoja tyynessä vedessä, niin hei, aallokossa voi surffata!

Joten hei, kiva nähdä sua vuosi 2017! Odotan innolla yhteistä matkaamme. Seurueeseen kuuluu edelleen se sama, ihan huithapeli aviomies, Neiti Eskari, Leikkiväinen, Nepu ja Napis. Muutama kissa ja pikkasen projekti talo. Ja mä. Mä rakastan mun perhettä. Ja mä rakastan Jumalaa. Ja erityisesti mä rakastan elää Jumalan lampaana, johdatuksessa, sellaisena pienenä, höpsönä karitsana, joka vaan sanoo "bäääh" ja menee mihin nenä näyttää ja sauva sallii. Niin sanoinko jo, miten innoissani olen uudesta vuodesta? Niin tosi!