Valo pimeyttä voittaa

Kevät on ihana vuodenaika. Teoriassa. Herään talviunesta ja kirkkaat auringonsäteet ruokkivat kaikkia aistejani. Mutta ne paljastavat myös aika liudan tekemättömiä asioita. Sormenjälkiä siellä, hiekkaa ja leivänmuruja tuolla. Oikeastaan pitäisi maalata tuo yksi seinä ja ainiin, puuttuuhan meiltä ne rännitkin katolta. Ja vaikka kuinka olisi kaikki valmista, keväällä tekee mieli aloittaa jokin projekti. Äkkiä onkin ikävä talven pimeyttä ja armollista kynttilänvaloa.

Hieman samanlainen tila vaivaa kristikuntaa. On helpompaa riutua ikuisessa synnintunnossa salattujen tahrojensa kanssa "armollisessa" kynttilänvalossa. Mutta onko lopulta armoa se, joka peittää keskeneräisyyden?

Jumalan armo ja kirkkaus on jotakin niin suurta, että se korventaa syyllisyydentuntoisen ihmisen kuoliaaksi. Tahraisuuden tunto on jotakin sellaista, mikä lopulta tuhoaa ihmisen. Jos jokin on jo valmiiksi likaista, ei pari tahraa lisää merkitse enää mitään. Ja onhan se silti hiukan puhtaampi, kuin naapurilla.

Paitsi että. Jumalan valtakunnassa ei laskeskella tahroja. Jumalan valtakunnassa ne tahrat ovat yhdentekeviä. Isä rakastaa äärettömän paljon minua, sinua ja jopa sitä älllttävän tahraista naapuria. Hänelle tuottaa kyllä tuskaa se, kun rikomme itseämme ja toisiamme. Juuri siksi, koska Hän rakastaa meitä niin paljon. Hän antoi Moosekselle lain osoittamaan meille sen, että kukaan täällä ei ole tahraton, eikä omalla tahrattomuudellaan ansaitse Jumalan rakkautta. Jumalan rakkaus on todella niinkuin kirkas kevätaurinko. Se paljastaa jokaisen leijailevan pölyhiukkasenkin. Ja silti Hän rakastaa meitä.

Kuinka ikitahrainen sitten pääsisi tahroistaan? Kas, siinä missä synti on suureksi tullut, armo on tullut ylenpalttiseksi. Jeesus. Uhrikaritsamme, joka maksoi meidän velkamme kallisarvoisella verellään. Siinä veressä saan peseytyä tahrattomaksi minä, sinä ja jopa se järjettömän tahrainen naapuri. Siinä veressä, me olemme kirkkauden edessä täysin samalla viivalla.

Suomalaisilla on tapana arvottaa ihmisiä. Esimerkiksi koulutuksen mukaan. Mikä tahansa sitaatti nousee aina hieman painokkaammaksi, jos sen sanojalla on pitkä ansiolista. Kun puhutaan opillisista asioista, ensimmäinen kysymys mikä ihmisiä kiinnostaa on yleensä se, mikä on puhujien koulutus. Turha yrittää vakuuttaa suomalaista mistään, ellei ole esittää tutkintotodistusta. En missään nimessä vähättele koulutusta, sehän on tämän maan sivistyksen kulmakiviä.

Mutta Jumalan valtakunnassa on vain yksi perustuskivi ja se on Jeesus Kristus. Siinä missä maailma arvottaa ja kyseenalaistaa, "Mikä sinä olet mitään sanomaan?", Jumala kysyy; "Mikä kukaan on mitään sanomaan?" Hänen valtakunnassaan me olemme jokainen samalla viivalla. Jos olet lähettämässä jotakuta kadotukseen sen perusteella, mitä hän on tehnyt, älä unohda omia pölyhiukkasiasi. On vaarallisen helppoa tuudittautua mukavaan kynttilänvaloarmoon, jossa ainoastaan törky näkyy ja metallit kiiltää. Mutta Jumalan armo on kevätaurinko. Kevätaurinko ei jätä paljastamatta yhtään hiekanjyvää. Mutta se korventaa sinua vain, jos et ole ymmärtänyt evankeliumia oikein.

Ei ole mitään mitä voit tehdä, eikä mitään mitä olet tehnyt, joka saisi Jumalan rakastamaan sinua enemmän tai vähemmän. On vain ääretön rakkaus ja Jeesuksen veri. Jokaisen edestä vuodatettu. Siinä missä minä tai sinä emme ole mitään, Jeesuksessa on kaikki. Jos kevätaurinko korventaa, älä ala rakentaa uutta terassia, vaan tartu Pelastusrenkaaseen. Kaikki tarpeellinen on tapahtunut ristillä yli 2000 vuotta sitten. Siihen ei voi, tarvitse eikä pidä lisätä mitään. Jeesus on ainoa perustus.

Niin ja mikä minä olen sanomaan yhtään mitään? No en kertakaikkiaan mitään. Eikä minun pidä ollakaan mitään. Perätikin minun pitää ja kuuluu vähetä, jotta Hän saisi vallata alaa. Kevätaurinko saa paistaa niin kauan ja niin kirkkaasti, että lopulta, ehkä joskus, osaan vain nauttia sen lämmöstä.